keskiviikko 7. marraskuuta 2007

Runoudesta

Runous ei ole yksi. Runous on monta. Ihmisillä voi olla erimielisyyttä tästä asiasta vain kulttuuripoliittisista syistä. Runoilijat arvostavat toisiaan - yhteisö arvostaa vain hierarkisesti eikä keksi, välttämättä, tapaa, jolla voitaisiin yhtä-aikaa ylistää Kiveä, Runebergia, Koskenniemeä, Viitaa, Manneria, Rekolaa, Saarikoskea ja Haavikkoa.
Miten synnyttää ja säilyttää luonnollinen moninaisuus!
Juuri kukaan ei voine olla niin vahva, että ilman minkäänlaista tukea kykenisi säilyttämään oman runoilijakuvansa.
Mikään taide, mutta erityisesti runous ei voi elää yhteiskunnasta eristettyä elämää. Vahvimmat kriitikot ja heikommat taiteilijat helposti etsivät keinoja, jolla sitoa ja alistaa se henki, joka tekee jokaisesta runoilijasta ainutlaatuisen.
Meillä on kaksi voimakasta runoliikettä. Helsingissä vaikuttaa Elävien Runoilijoiden Klubi ja Turussa paikallinen runoliike.
Runouden kotikaupunki, Tampere, näyttää pystyvän tuottamaan uutta runoa ilman näkyvää sosiaalista tukiverkkoa.
Tämä on omituinen seikka. Tampereella on kymmenkunta tunnettua ja kiitettyä nuorta lyyrikkoa, joilla ei näytä olevan minkäänlaista tukiverkkoa tai edes mitään yhdistävää tekijää. Omituisinkaan kriitikko ei voisi erehtyä puhumaan tamperelaisesta runosta tai tamperelaisesta runoliikkeestä. Tampereella ei ole maankuulua kustantamoa eikä maankuulua kritiikkiä - kirjallisuuslehti Kirjo ottaa yhä vasta rohkeita ensiaskeleitaan.
Mielestäni onkin niin, että runoilija luonnostaan hakee muusisen energiansa itse. Siis itse rakentaa oman tukiverkkonsa. Ja on omassa valtakunnassaan ainut hallitsija.
En ole ollut juurikaan tekemisissä Elävien Runoilijoiden Klubin kanssa, mutta olen huomannut, että Turun runoliike syö runoilijan pikemminkin kuin häntä ruokkii.
Runoudella menee hyvin tässä maassa.
Olen usein sanonut kustantajille, että on parempi ruokkia ja rahoittaa runoilijaa kuin julkaista keskeneräisiä runoja. Meneekö runoudella liian hyvin - toisin sanoen, julkaistaanko liikaa keskeneräistä tekstiä? Tämä vaara on todellinen. Keskeneräinen kirja tappaa tekijänsä.
Uutta on vain uusi. Eräs tunnettu kirjailija kysyi kustantajalta: “Mitä te haluatte minun kirjoittavan?” Kustantaja vastasi: “Se sinun on itse tiedettävä.”
Olen kutsunut hämäläistä valistuneeksi pakanaksi - hämäläinen ottaa vastaan kasteen ja pesee sen pois Katumajärvessä. Kenties kirjailijan olisi syytä pitää itsestään huoli tällä tavalla. Varastaa tuki ja painua yksinäisyyteen.
Ehkä tamperelainen runoilija on tällä tavalla hämäläinen.
Runouden moninaisuus merkitsee yksilön kohdalla loputonta luopumista ja yksinäisyyden sietokykyä. Kun näen suuren joukon runoilijoita, näen suuren joukon - en runoilijoita. Runoilijat eivät laula kuorossa.

Risto Ahti